Hauskasti minulla onkin vapaapäivä jo heti kahden työpäivän jälkeen! Vapaapäivän piti alunperin olla huomenna, mutta koska työparillani on huomenna polttarit ja kaksi päivää vapaata ja tuuraaja tulee vasta iltapäivästä, sovittiinkin, että menen huomenna töihin klo 9-15 ja pidän vapaapäivän tänään.  Tämä onkin sitten viikon ainoa vapaa... viikon, johon sisältyy kaksi pyhäpäivää, joten tilin kannalta ihan kiva juttu näinkin. Tosin en ole "rahanahne" ja oikeasti mieluummin olisin pienemmällä palkalla ja pitäisin kaksi vapaapäivää, joten eilen jo mainitsin pomolle, että pidän ensi viikolla sitten kolme vapaata.

Olen edelleen hyvällä mielellä työn suhteen, joskin oma tietämättömyys naurattaa. En tunne kaikikia kasveja, enkä tiedä, mistä kasvihuoneesta mikäkin löytyy, joten täytyy toisinaan turvautua asiakkaiden tietoon. Olisin eilenkin myynyt (onneksi tutulle) miljoonakelloja petuniana . Mutta eiköhän viikon loppupuolella ole tieto jo siltä osin hallussa.

Eilen meillä kävi tosiaan mummuja kahvilla; muutama autolastillinen iloisia eläkeläisiä pelmahti pihaan, mukanaan picnic-kori ja pullaa sekä nokkossämpylöitä. Mummut ja yksi pappa kiertelivät ja katselivat tarjontaa, keittivät kahvit käyttäen meidän taukotupamme keitintä ja kattoivat päiväkahvit pihaan ison kuusen alle. Puutarhan henkilökunnallekin katettiin kupit ja kun oli maisteltu pullat ja sämpylät, ikinuoret vielä käyttivät kassan kautta ostoksensa, saaden heille luvatut alennusprosentit ja huristelivat sitten tiehensä. Hauska häppeninki oli se!

Tänään ajatettelin leipoa pakastimeen sämpylöitä, leipää ja karjalanpiirakoita. Ja saada loppuun siivousurakkani.

Ihmiset ovat ihania. Miljoona tarinaa jokaisten kasvojen takana.

Huomiseksi on kai luvattu ukkosta. Tule, jyrise ja salamoi!

Ensimmäinen työpäivä on takanapäin ja ainakin se meni niin nopeasti, että mieleni on toiveikas myös tulevien viiden viikon osalta. Jännäsin tulevaa niin paljon toissayönä, etten juurikaan nukkunut, mutta ihan turhaan jännäsin; en joutunut / päässyt eilen hulluna myymään vaan lähes koko päivän siistin myyntituotteita eli puutarhuroin. Nipsin pelargonioista nuppuja pois, yhdistin petunioita kastelujärjestelmään ja nypin kuivia lehtia paleltuneista kukkaparoista. Muutaman pelargonian myinkin ja otin vastaan tilauksen kukkaistutuksista, jotka toivon tänään pääseväni tekemään. Onneksi omistajista jompikumpi tosiaan on aina paikalla ja voi kysyä neuvoa erityisesti silloin, kun asiakas tahtoo tietää lisää jostakin kasvista. Minä kun en eilen edes liljaa tunnistanut... *virn*. No, se oli uutuuslilja, joka ei äkkiseltään näyttänyt liljalta! Asiakaskin luuli sitä orkideaksi.

Totesin eilen pomolle, ettei työ oikeastaan tunnu työltä, kun saa hoidella kukkia lämpimässä, pääskyset laulavat ja jo lapsuudestani tuttu E. tekee toukotöitä viereisellä pellolla. Nykyinen työympäristöni on lapsuuteni maisema, jossa tallella on edelleen navetta mummun ja vaarin viidelle lehmälle sekä talli vaarin hevoselle. Mummun ja vaarin latokin on yhä paikallaan, vaikka talo ja sauna onkin purettu pois, ja suuri kuusi kaadettu. Siellä on myös talo, jonka suunnittelin omakseni ja jossa en koskaan päivääkään asunut, on vapaa-ajan asumus ja onpa siihen mummun ja vaarin talon paikalle noussut kaksikerroksinen aitta, joka sekin näyttää siltä kuin piirustukset olisivat alunperin minun kynästäni lähtöisin. Enkö jättänyt sen piirustukset jälkeeni, kun sieltä lähdin? Mielestäni niin tein. Uusi omistaja on näemmä hakenut sille rakennusluvan ja laittanut sen juuri siihen paikkaan, mihin minä sen suunnittelin.

Mieluiten kuitenkin palaan ajassa nimenomaan lapsuuteen; siihen aikaan, kun vietin paljon aikaa mummun ja vaarin kanssa. Kyllä, minä asuin siellä kahdeksan vuotta ex-mieheni kanssa, eikä minulla niistäkään vuosista huonoja muistoja ole, mutta siitä ajasta luopuminen satuttaa yhä. Se oli elämässäni ensimmäinen kerta, kun sössin kaiken perusteellisesti. Toista sössimiskautta elän parhaillaan. Minähän sanoin, että minä olen keiju kultasiipi, joka onnistuu sössimään asiansa kerta toisensa jälkeen maanpinnan yläpuolella liidellessään . Elämää on jäljellä vielä sen verran paljon, että ehdin varmasti tehdä sen kolmannenkin kerran. Tosin toivon, että kolmatta kertaa ei tule, vaan osaisin jatkossa diilata elämäni paremmin.

Eilen tsekkasin pomon kanssa tämän viikon työvuoroni ja niihin minun pitää palata uudelleen tänään. Tajusin nimittäin, että minullehan tuli nyt 6-päiväinen = 51-tuntinen työviikko ja eihän sellaista voi olla. Torstaina minulla on vapaapäivä, mutta muutoin olen töissä 7 tai 8 tuntia joka päivä. Ajattelin ehdottaa, että se voisi olla niin, ja pitäisin sitten ensi viikolla kolmen päivän vapaan pe-su. Perhe nimittäin lähtee seurakunnan leirille ja minä voisin olla viikonlopun ihan YKSIN.

Brittien talenttikisan tänä vuonna voittivat 16-vuotias tyttö ja koira, ja siinä sivussa voittivat puoli miljoonaa puntaa . Ihan ilmiömäinen kaksikko he kyllä ovatkin!

Vein Tonin bussipysäkille ja matkalla ihastelin puiden vihreyttä. Joissakin puissa on jo ihan lehdet! Joissakin taas vasta pienet silmut. Täytyy uskoa, on se kesä nyt, kun pääskysetkin tulivat jo viime viikolla. Yöllä alkanut sade aivan kuin pesee maailman kasvot ja villiinnyttää puut vieläkin vihreämmiksi. Lisäksi ulkona on lämmin, 14 astetta näin seitsemän aikaan sateessa. Nyt sitten vain kesän ensimmäistä ukkosta odottelemaan. Ensimmäiset punkit jo koiriin ilmaantuivatkin...

Tänään menen tekemään työsopimuksen ja sopimaan niin työajoista kuin palkastakin, treffit ovat klo 11. Tai oikeastaan aloitin työt jo eilen; työnantaja soitti tietoisena siitä, että osaan käyttää tietokonetta ja pyysi minua tekemään tämän vuoden hinnaston, jonka pohjaksi hän lähetti viime vuoden hinnaston pdf-tiedostona. Tähdensi moneen kertaan, että laita tunnit ylös, ei tämä talkootyötä ole . Lisäksi lupauduin ottamaan kopioita ko. hinnastosta, kun minulla nyt sattuu olemaan toimiva (laser)tulostin, ja olipa vielä puhe, että kun minulla on tänään asiaa ihmisten ilmoille joka tapauksessa, voisin käydä offsetissa, jotta saataisiin hinnastosta laminoituja A3-kokoisia "julisteita". Tulipa äkkiä tärkeä olo!

Hieman kyllä hirvittääkin, sillä enhän minä ole aiemmin toiminut myyjänä, varsinaisesti. Asiakaspalvelussa tiskin takana kylläkin ja olenhan minä ollut jopa atk-kouluttajana ja siinäkin työssä ihmisten kanssa, asiakaspalvelijana. Vaan enköhän minä homman diilaa silkalla luontaisella viehätysvoimallani. Olen saanut niin paljon palautetta positiivisuudestani ja hymystäni, että uskon nyt niihin itsekin. Kukkien myyminen on kuitenkin aika yksinkertaista, koska myyntiartikkeleita ei ole kovin montaa ja jos joudun / pääsen tekemään istutuksia asiakkaille, on se vain mukavaa vaihtelua ja varmasti onnistuu. On tässä vuosien saatossa tullut sen verran monet parvekekukat laitettua, tai pikemminkin parvekelaatikoihin. Eihän minulla parveketta ole ollut kuin muutaman vuoden ja niinä vuosina olin niin köyhä, ettei rahaa pahemmin kukkiin ollut.

Köyhyys se on toki läsnä ja edessä nytkin, herraties kuinka monta vuotta. Yrittämisen hintaa tullaan makselemaan vuosikausia, mutta sittenhän maksetaan. En epäile yhtään ettemmekö eläisi täyttä elämää jatkossakin. Jopa täydempää kuin pitkiin aikoihin, kun ajattelee, että moni huoli on nyt taaksejäänyttä elämää. Koen tulevaisuuden myös jännittävänä, koska juuri nyt meillä ei ole yhtään tietoa, miten tästä eteenpäin, erityisesti Meltsun kohdalla. Sairaslomaa on tämän kuun loppuun ja mitä sitten - jatkuuko se vai hakeutuuko Meltsu työttömäksi, ja kun töitä löytyy, mitä hän alkaa tekemään. Omalla kohdallani olen miettinyt, että kun tämä puutarhamyyjän duuni on juhannukseen mennessä ohi (ja ei, sille ei ole jatkoa vaikka ystävät kuinka "lohduttelevat", että ties vaikka se jatkuu - kesäkukkien myyntiaika ON rajallinen), minä jään suosiolla odottelemaan, mitä työvoimatoimistosta minulle tarjotaan. Olen ollut viime kuukaudet todella aktiivinen työnhaun kanssa ja laittanut hakemuksia sinne ja tänne, mutta nyt, kun pääsen nauttimaan työttömyyspäivärahaa, taidan ottaa rennommin kesän ajan. Tunnen todellakin ansainneeni sen, sanokoot muut mitä haluavat. Vuokratyöfirman ehkä jätän taakseni, koska muutaman päivän keikat silloin tällöin pääasiallisena työnä eivät tunnu järkeviltä, ne vaikuttavat työttömyyspäivärahaan ja hyvässä lykyssä koko homma menee taas plus miinus nollaksi. Pitempiä työkeikkoja voisi harkita kyllä, mutta jotenkin minulla on sellainen fiilis, että ei enää siivouskeikkoja. Olen ihanasti työtön ja minun ei tarvitse suostua kuin oman alani töihin, kai se vieläkin niin menee? Ongelma tietenkin on, että omalla alallani ei ole ollut töitä kahteenkymmeneen vuoteen, hööh.

Mutta tosiaan, päivä ja asia kerrallaan. Nyt tämä ja mitä sitten, sen näkee sitten kun se on ajankohtaista.

Tänään minulla on ohjelmassa taas vaihteeksi kirpputorillakäynti. Tavaraa putkahtelee nurkista päivittäin marssitettaviksi joko roskiin tai myyntiin. Toissapäivänä raahasin toisen arkistokaapin porstuaa ja sinne sulloin kaikki firmaan liittyvät paperit (pitää setviä ne joku päivä) ja toisen sekä pyörillä kulkevan laatikoston vein peräkammariin Tonin tavaroiden säilytystilaksi. Samalla kävimme läpi kaikki Tonin kaapit ja laatikot ja tavaraa meni niille kuuluville paikoille, roskiin ja kirpputorikasaan runsain määrin. Itselleni hain vintistä hyllykön tähän tietokonepöydän viereen printtereille ja kävin läpi papereita, joista suurin osa löysi mukavan majapaikan keskikammarin uunista. Jäljelle jääneet pitää käydä vielä toistamiseen läpi, esim. kaikenlaisia vakuutuskirjoja on vino pino, niistä täytyy karsia vanhat pois. Ja muutenkin paikat ovat vähän hyrskynmyrskyn, kun kaikki tavarat eivät ole löytäneet paikkaansa, mutta eiköhän se tässä viikonlopun aikana tapahdu. Ihan joka huoneessa. Roskis mussuttaa tyytyväisenä saadessaan kosolti mahantäytettä. Vielä jos jossain vaiheessa viitsisin käydä läpi firman tilit ja tsekata, ketkä asiakkaat ovat meille vielä velkaa. Näille karhukirjeet siinä toivossa, että muutama satanen irtoaisi ja saisin maksettua tilitoimiston laskun pois, sitten alkaisi olla kokolailla hyvä fiilis. Joitain laskuja jää maksamatta, mutta sille asialle en voi mitään. Sinne vain jonon jatkoksi, maksellaan niitä sitten ajan kanssa ja euro kerrallaan. Sitten tulevaisuudessa.

Tiedän, että tulevaisuudella on minulle varattuna vielä isoin mitoin kaikkea. Tuskin maltan odottaa, mitä sieltä ensimmäisenä mätkähtää, joko päähän tai syliin.

Pandariaa odotellessa!

Tekisi mieli muuttaa muualle... ei siksi, että täällä asumisessa olisi jotain vikaa, koska ei ole mitään vikaa. Isäkin taitaa olla taas rauhoittunut, eikä ainakaan uutta häätömääräystä ole tullut. Meillähän ei ole mitään aikomusta noudattaa edellistäkään ja jos isä alkaa siitä vaahdota, osaan minäkin. Vai mitähän mieltä laki ja oikeus on vuokraisännästä, joka tulee kotiin ja yrittää käydä päälle? Eri asia, jos meillä olisi taloudellisesti asiat kunnossa ja meillä olisi realistinen mahdollisuus hankkia jostain uusi asunto. Sitten voisimme kyllä muuttaa, ainakin teoriassa, mutta asioiden ollessa siten kuin ne nyt ovat, ne myös pysyvät sellaisina.

Mutta ajatusleikkinä muutto tuntuu kiehtovalta. Eilen kävelin kuntakeskuksessa Kidin kanssa, pitkin Päijänteen rantaa ja sitten kanavan vartta molempiin suuntiin, ihailin kevättä, puiden isoja silmuja, kukkivia puutarhoja ja kuuntelin lintujen laulua, ja ajattelin siinä kävellessäni, miten paljon maailmassa on kauniita paikkoja. Tuli halu, tai pikemminkin toive tutustua johonkin ihan uuteen. Jos olisi mahdollista muuttaa, niin muuttaisin jonnekin muualle, perheen kera toki, ja laittaisin kotini sinne. Joskus oli aika, että ajattelin, etten voisi asua missään muualla kuin täällä, mutta se aika oli ja meni. Se, että menneinä vuosina minulla on ollut mahdollisuus matkustaa ja nähdä hiukan muitakin maita kuin Suomen, on avannut silmiäni tältä osin melkoisesti. Eurooppaa pidemmällä en ole käynyt, mutta Euroopassa matkustelu on saanut minut näkemään (monesti aiemminkin toteamani asian), että ihmiset ja elämä ovat kaikkialla samaa ja samanlaista. Ehkä tavat vaihtelevat, mutta miten me tunnemme, se ei muutu ja veri on punaista kaikilla. Uskon, että voisin kotiutua mihin tahansa. Ainakint ällä hetkellä koen näkeväni kauneutta ja mahdollisuuksia kaikkialla.

Siksipä eilen leikittelinkin ajatuksella, että muuttaisimme muualla, noin vain. Lähinnä töiden perässä, mutta siis jos töitä jostain löytyisi, olisi jopa jännittävää lähteä. Hassusti tuli kaksi sopivaa paikkakuntaa mieleen; Humppila ja Kustavi . Älkää kysykö, miksi, koska en minä tiedä. Nimet pompahtivat vain päähäni kuin superpallot konsanaan. Onko se enne?! Pitäisikö minun käydä MOLin sivuilta katsomassa mitä duunia on tarjolla Humppilassa ja Kustavissa?

Olen varmaan seonnut, koska nykyään Kidiä ihmisten ilmoilla kävelyttäessäni minulla on kova tarve jutella ihmisten kanssa, ihan tuntemattomienkin. Lisäksi tuntuu hassulta kävellä lenkkipolulla vastaan toista ihmistä ja ohittaa tämä kuin tämä olisi ilmaa. Minun tekee mieleni tervehtiä, mutta en tiedä, onko se sopivaa. Lapsena minulle opetettiin, että kaikkia pitää tervehtiä ja niinpä me lapsukaiset koulumatkoilla sanoimme ihmisille kiltisti aina päivää ja taisimme niiatakin. Sittemmin tapa on lutattu maanrakoon ja unohdettu. Ei tuntemattomia tervehditä, se on vanhanaikaista ja junttia! Mutta kun minun tekee mieleni tehdä niin taas. Olen ratkaissut asian sillä, että hymyilen vastaantulijoille. Se ei ole ihan tervehdys, mutta kuitenkin "hei, huomaan sinut"-ele.

Eilen vein taas kamaa kirppikselle ja rouva H. kertoi, että kun minulta on jo vähennetty tämän viikon paikkavuokra, olen tienannut jo 25 euroa. Viikkovuokra on 21 euroa ja vaikka en enää saisi yhtäkään rojua myytyä, en ainakaan joudu maksamaan kahden viikon kirppispaikastani extraa. Onhan sekin jotain. Tosin uskon, että tavaraa menee yhä kaupaksi... jo on kumma, jos kukaan ei osta 40 eurolla toimivaa vanhaa läppäriäni tai 20 eurolla ihan käyttämätöntä nahkasalkkua. Mutta kuten sanottua (kai minä sanoin?), tärkeintä on päästä eroon tavarasta. Toissapäivänä katselin Ruutu.fistä himohamstraajia silittäessäni pyykkiä ja siinä sanottiin osuvasti, että kun hankkiutuu tavarasta eroon, kannattaa miettiä, onko niiden laittaminen eteenpäin vaivan arvoista vai olisiko paras vain heittää menemään. Juuri niin; näin minunkin pitää ajatella - jos tavaran myynti tai kierrätys alkaa olla kovin vaivalloista, on paras heittää tavara yksinkertaisesti roskiin, vaikka toki se kirpaiseekin. Onneksi hyväkuntoiset vaatteet ja kengät voi laittaa UFF:lle. Mutta mihin voi viedä lastenkirjat, dvd:t ja pleikkapelit? Niitä en millään tahtoisi vimpata kaatopaikalle.

Päivän videoksi on ihan pakko laittaa "I see you" leffasta Avatar. Pidän kovasti ko. leffasta .

Ah, eräs asia - huomasin, että kävijälaskurini lukema on jo yli 7000. Kiitos kaikille kävijöille, ketä sitten olettekaan tai mistä olette. Laskuri on minulla vain kertomassa, että täällä joku käy, mitään tilastoja siitä, mistä tullaan ja millä selaimella se ei minulle näytä, enkä millään muotoa sellaisia kaipaakaan.

Kevät näyttäisi saapuneen, viimeinkin. Viikonloppuna meitä helli superkuu ja viime päivät auringonpaiste. Pyykki kuivuu pihalla ja tuoksuu sisään tuotaessa keväältä, ja etupiha on kuivanut kamalille montuille, jotka syntyivät silloin, kun piha oli vielä hyllyvää löllyä. Jotain tarttis kai tehdä? Hakea sepeliä tasoittamaan kuoppia, tai jotain.

Työni ei alkanutkaan eilen, kuten oli kuvitellut. Eihän meillä mitään sellaista ollut kyllä sovittukaan, mutta siitä kai ajattelin, kun MOLin sivuilla työn alkamisajankohdaksi oli mainittu maaginen 7. toukokuuta. Eipä siinä mitään, olen erittäin tyytyväinen, että tämä viikko on vielä vapaata, koska olen taas joutunut "kaikki roskiin"-kohtauksen kouriin. Jokakeväinen ilmiö, heh. Oikein hyvä ilmiö. Olen parina päivänä roudannut tavaraa kirpputorille ja varmaan vien tänään taas lisää. Ajattelin, että en tuo sieltä enää mitään takaisin kotiin, vaan ainakin vaatteet, jotka eivät mene kaupaksi, vippaan suoraan UFF:n lootaan. Siis oikeasti! Tavarasta ON päästävä eroon. Lopullisesti. Niin, ja mitä työhän tulee, niin menen perjantaina sopimaan tarkemmin työajoista yms. Oletan, että itse duuni alkaa ensi maanantaina. Sitä ennen minun pitää tehdä koepyöräily, että tiedän sitten varsinaisena työaamuna, moneltako minun pitää lähteä polkemaan.

Jäin eilen ihmettelemään erästä tapaa ratkaista nuoren vaimon ja äidin yksinäisyysongelma. Syystä, että minun on vähän vaikea ymmärtää juuri tätä ratkaisua. Vai miten te ihanaiset lukijani ratkaisisitte sen ongelman, että olisitte päivät yksin kotona pienen lapsen kanssa puolisonne tehdessä pitkää päivää (pitkää lähinnä siitä syystä, että työmatka on n. 100 km suuntaansa) - olisiko ratkaisu OMAAN yksinäisyyden tunteeseenne se, että puolisonne irtisanoutuu töistä ja jää kanssanne kotiin? No jaa, onhan se toki yksi ratkaisu, mutta jotenkin uskon siihen, että jokainen on itse vastuussa tunteistaan - eli jos tuntee itsensä yksinäiseksi puolison ollessa poissa, niin silloin kannattaisi toimia siten, että ei tuntisi itseään yksinäiseksi. Ystäviä löytää vaikka netin kautta, ja ihmiselle, jolla on mahdollisuus poistua kodistaan, on ihan varmasti kaikenlaista aktiviteettia olemassa. Kotonakin voi keksiä vaikka mitä puuhaa TV:n katselusta käsitöihin - - - tai vaikka WoWin pelaamiseen! Lukeminen, kirjoittaminen, kirjeenvaihto, puutarhanhoito, just name it.

Ihan oikeasti minulle ei tulisi mieleenkään vaatia puolisoani jäämään töistä pois siksi, että olen yksinäinen kotona. Voisin vaatia kyllä hankkimaan toisen työpaikan lähempää, tai ainakin ehdottaisin sitä, mutta että puolisoni pitäisi jäädä kanssani kotiin ja varmistaa, etten olisi enää yksinäinen - ei.

Vai olenko minä taas joku rouva outolintu, kun en kärsinyt yksinäisyydestä kotiäitivuosinani? Tosin siinä vaiheessa, kun Toni alkoi lähestyä kolmea ikävuottaan aloin kaipaamaan vähän muutakin, mutta hassu juttu, en missään vaiheessa harkinnut, että "jotain muuta" olisi mitään muuta kuin sitä mitä ITSE teen. Kyllä minä olen ihan itse vastuussa omasta onnellisuudestani siinä missä muistakin tunteista ja tuntemuksista.

Tänään ohjelmassa on kodin raivausta ja funtsimista. Hiffasin nimittäin äsken, että vieressäni nököttävät arkistokaapit alkavat käydä tarpeettomiksi ja niille voisi olla parempaa käyttöä vaikkapa vaatekaappeina. Nyt, kun kaikki alkaa olla ohi ja selvää, haluan eroon kaikesta firmaan liittyvästäkin, jos ei muuten niin siten, että siirrän siitä muistuttavat asiat pois näkyvistäni. Mapit ja muut voin viedä vinttikammarin kaappiin, koska ne kuitenkin pitää säilyttää 10 vuotta.

Ihan hirmuisen paljon on tapahtunut puolen vuoden sisällä niin minulle kuin lähipiirillenikin. En enää oikein tiedä mitä ajatella ja miten kaikkeen suhtautua. Elämä kuohuu koskena ympärilläni ja minä pärskin mukana. Onneksi minulla on pelastusliivit .

Asiat hoituvat asia kerrallaan, vähitellen ja päivä päivältä. Olisi vain pitänyt ryhtyä tähän kaikkeen paljon aiemmin, mutta kai sitä hölmönä odottaa, että ihmeitä tapahtuu ja vielä jokin ylläriratkaisu pomppaa puskista. No joo, ihmeitä tapahtuukin, mutta sellaisen varaan ei kannata jäädä roikkumaan - mahdollisuus, että se tapahtuisi juuri minun kohdalleni, on häviävän pieni. Mutta mutta, minähän olen se keiju kultasiipi, joka mennä viipottaa jalat pikkuisen ilmassa ja mokaa asiansa aina ja ikuisesti joka suuntaan.

So what ?

Olen tosiaan viime päivät hoidellut asioita joka suuntaan, ja potkinut Meltsuunkin vauhtia, että hän osallistuisi siihen omalta osaltaan. Hän onkin sopinut tapaamisia, joihin menee ilman minua, koska minulla ei ole aikomustakaan ottaa vapaata töistäni. Aion olla työpaikalla kuin tatti kaikki mahdolliset tunnit ja repiä rahaa sen verran kuin sitä nyt on tarjolla revittäväksi. Kyllä koko lailla tiukoilla on viime kuukaudet eletty pelkästään Meltsun sairauspäivärahalla..! Ja juu, tiedän erinomaisesti, että olisin voinut laittaa Prahan matkaan tuhlaamani rahat laskujen maksuun, mutta se, etten niin tehnyt, oli paitsi tietoinen ratkaisu niin myös meidän elämäntilanteessamme nimenomaan se (ainoa?) oikea ratkaisu. Ilman noita keväisiä päiviä Prahassa asiat olisivat nyt aika lailla hullummin. Se, että kaiken keskelle saa hengähdystauon, jonka aikana voi siirtyä kokonaan pois kaikesta  - -  se on kyllä mainoksen sanoja mukaellen "priceless". Tai siis meidän kohdallamme näin oli.

Jouduin realisoimaan muuta omaisuuttani sen verran, että nyt on yksityistalouden puolella puhdas pöytä. Kaikki käyttöverot, maksut, laskut, kaikki on maksettu Kidin vakuutusta ja Mindin ruokia myöten. Mitään ainakaan isompia laskuja ei pitäisi olla nyt tulossa, semminkin kun moni aiemmin laskuja tuottanut juttu on nyt poissa kuvioista, esim. useat lehtilaskut, kun lopetin lehtien kestotilauksia. En toki kaikkia, Aku Ankka ja Matkaopas tulevat edelleen. Pitää olla hauskuutta ja nojatuoliunelmia jatkossakin!

Mutta jos sitä kevättä nyt jo saisi tännepäinkin? Semmoista mallia, että voisi riisua nämä villasukat?!

Kummallinen kevät; etenee nykäyksittäin. Joinakin päivinä astuu eteenpäin isonkin harppauksen, joinakin päivinä junnaa paikallaan, kuten nyt vapunkin - aurinko paistoi mitä ihanimmin, mutta oli kylmää. Tänä aamuna jouduin raappaamaan auton ikkunoista jäätä.

Elämäni on edelleen kysymysmerkkinä. Joitain asioita olen saanut ainakin siihen vaiheeseen päätökseen, että päätös siitä, miten toimitaan, on syntynyt ja sen mukaan mennään. Yhtä moni asia kuitenkin roikkuu yhä ilmassa ja stressaa lähinnä väsyttämällä. Takana on juuri neljän päivän loma, enkä tunne todellakaan virkistyneeni, päinvastoin. En sittenkään, vaikka vapunaattona käymäni työpaikkahaastattelu johti siihen, että minulla on ensi maanantaista alkaen juhannukseen asti ihan oikeata kokopäiväduunia! Puolitoista kuukautta voi jollekin olla VAIN puolitoista kuukautta, mutta minulle se tietää työtä ja rahaa, ja ennen kaikkea tolkullista työaikaa ja varsinkin työmatkaa. Minun onnekseni työpaikkani on pyöräilymatkan päässä kotoani! Varsinainen onnenpotku kyllä . Tarkoitukseni onkin laittaa fillarin gummit laulamaan aina, kun se säiden puolesta on mahdollista. 20 km päivässä voi hyvässä lykyssä alkaa näkyä vuosien aikana keräämissäni vararenkaissakin (vyötärölläni siis), mikä olisi oikein mukava ekstra. Työaika sijoittuu välille klo 9-19, joten ei tarvitse herätä epäinhimilliseen aikaan polkemaan. Täytynee tehdä koepyöräily viimeistään viikonloppuna, jotta tiedän, kuinka paljon täytyy työmatkaan varata aikaa.

Ennen duunin aloittamista täytyy hoitaa asiat verottajan kanssa niin, että minua viimeinkin kohdeltaisiin palkansaajana eikä yrittäjänä. Samoin työvoimatoimiston kanssa asiat pitää sumplia siten, että pääsen ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi. Ehkä tämä tästä nyt alkaa rullaamaan.

Tämä vuoden alkupuoli on ollut täynnä mitä ihmeellisimpiä muutoksia niin omassa kuin läheistenikin elämässä. Välillä suu auki sivusta katselen, kuinka ihmiset pyörittävät omaa elämäänsä aivan vastakkaiseen suuntaan kuin siihen asti.

Eilen olin töissä siivoamassa isoa terveyskeskusta; siellä oli tehty jotain (remonttia?) ja nyt piti käsittääkseni ennen maanantaita saada paikat puhtaiksi pyyhkimällä ja imuroimalla pöly pois niin katoista, lattioilta, seiniltä kuin kalusteiltakin. Kyllä siinä desinfiointiaineella kostutetut mopit ja rätit heiluivat kun parikymmentä siistijää panivat vauhdilla menemään! Oli todella kiva päivä, erilainen. Vuokratyöhommissa on ainakin se hyvä puoli, että pääsee tutustumaan jos jonkinmoiseen työhön ja ennen kaikkea ihmisiin.

Tällä kertaa pääsin tutustumaan jo vuosia eläkkeellä olleeseen siivoojaan, joka rakastaa työtään niin, että vaikka on tosiaan eläkkeellä, hän käy yhä osa-aikaisesti töissä. Ihan kaikkea hän ei voi tehdä, kun kädet eivät nouse riittävän korkealle esim.moppaamaan kattoa, mutta rajoituksista huolimatta hänen työtahtinsa tahtoo olla kovempi kuin meidän nuorempien. Puhumattakaan hänen asenteestaan niin työhön kuin elämään muutenkin. Olin ihastuksesta mykkänä, kun hän kertoi kuinka oli lähtenyt tapaamaan tytärtään USAan; sanaakaan englantia hän ei osannut ("Mun nuoruudessa ei saanut kouluja käydä") ja niin vain hän oli reissaillut junalla ihan oikeaan kaupunkiin. Asennetta!

Tänään aamupalalla luin viikonvaihteen Iltalehteä ja sen VV-osaa. Helsingistä kirjoitettiin ja sinne muuttamisesta. Kuinka jotkut ovat kokeneet helsinkiläiset tympeiksi, toiset helsinkiläiset taas nauroivat muualta tulleille ja sitten taas osa muuttajista oli sieltä mieltä, että Helsinki on hieno paikka asua. Samaan aikaan Johanna Tukiainen haukkuu Naamakirjassaan Helsingin, helsinkiläiset ja suomalaiset miehet yleensä - ja kertoo kuinka ruotsalaiset ne ovat jotain. Minä en käsitä ollenkaan tätä asiaa, en liittyen Helsinkiin enkä mihinkään muuhunkaan paikkaan, koska oma vähäinen kokemukseni maailmalta kertoo, kuinka ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Edellä mainitun siivoojan kanssa tästä asiasta juttelin; että ihmiset ovat samanlaisia ja yleisesti ottaen ystävällisiä. Olen törmännyt tympeisiin ihmisiin varmasti kaikkialla, missä olen käynyt ja ihan samanlailla olen heihin tärmännyt täällä armaassa kotimaassani, jopa kotipitäjässäni. Enimmäkseen ihmiset kuitenkin ovat olleet ja ovat kilttejä ja herttaisia, ja väitän sen johtuvan ihan siitä vanhasta viisaudesta "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan".  Uskokaa pois, hymyllä ja ystävällisyydellä pärjää ihan hirmuisen pitkälle! Jopa silloinkin, kun vastassa on tympeä huttunen. Mikä lie hänen ongelmansa, olkoon se hänen omansa - hymyile silti, ihan entistä leveämmin. Älä mene samalle tasolle hänen kanssaan, vaan liitele sfääreissä ja heittele hänen ylleen sateenkaaripölyä.

En tiedä, johtuneeko työstäni ja tapaamistani ihmisistä, mutta entinen ihmisiä karsastava minäni on alkanut vääjäämättä muuttua toiseen suuntaan. Toki kaipaan edelleenkin omia hetkiäni ja yksityisyyttä sekä yksinäisyyttä, mutta samaan aikaan olen kokenut muuttuneeni avoimemmaksi sillä tavoin, että en suojele minuuttani suorastaan vainoharhaisen tarkasti. Mitä minulta on pois, jos annan vieraammillekin itsestäni jotain? Ei yhtään mitään. Raollaan oleva ovi toimii molempiin suuntiin - minä annan jotain ja saan jotain.

Eilen ajellessani työmaalle päähäni pälkähti äkkiä; "Onkohan H. siellä?". Ja olihan hän! Tutustuimme edellisellä työmaallani, en muista, olenko kirjoittanut siitä jotain tai mitään... Omakotitalossa oli ollut tulipalo ja työskentelin firmassa, joka on erikoistunut palojälkien siivoamiseen (todella mielenkiintoinen työ, muuten!) Tein homman kahdestaan H:n kanssa, tai siis me kaksi olimme vuokratyöläisiä, lisäksi oli kaksi ko. firmasta. H oli juuri edellisellä viikolla tullut Intiasta, hän oli ollut jakamassa Raamattuja ja katsomassa, kuinka Jumala tekee työtään konkreettisesti. Itse olen aina ollut hieman "arempi" kristitty eli en paljon puhu uskostani, ja koenkin H:n tavan olla kristitty minulle hieman vieraaksi. Tosin ei H:kaan puhu uskostaan vieraammille, esim. eilen hän totesikin, että voi sanoa tämän kun minä ja tämä em. siivooja (jonka kanssa he olivat vanhoja työkavereita) olemme ainoina kuulemassa, ja kertoi sitten lukemastaan artikkelista ja totesi, että siinäkin rukous auttoi. Olimme edellisessä duunissa tätä uskomisasiaa käsitelleetkin, siitä hän tiesi, että minun läsnäollessani voi puhua rukouksen parantavasta voimasta yms. vapaasti.

Minusta tuntuu, että sillä, että olen tavannut H:n ja törmännyt häneen näin lyhyen ajan sisällä toistamiseen, on jokin tarkoitus. No, kaikellahan on tarkoituksensa, mutta siis... H on yksi niistä ihmisistä, jotka mietityttvät minua enemmän kuin muut ihmiset, tai ihmiset yleensä.

Muutenkin koko elämä mietityttää kovasti. Tajusin kangistuneeni tiettyihin ajatusmalleihin viime vuosien aikana, ja niistä ajatuksista minut on moni asia nyt havahduttanut. Ennen kaikkea koen edessäni olevan miljoona mahdollisuutta. Ja miljoona ihmistä, joita koskettaa, konkreettisestikin. Ennen kavahdin fyysistä kosketusta, nykyään ajatus vieraidenkin halaamisesta ei tunnu oudolta.

Tänään, kauniina sunnuntaina, tahtoisin sytyttää nuotion (siis ihan oikean) ja jatkaa vuosi sitten alkanutta operaatiotani nimeltä "minimalistuminen". Paaaaaljon kamaa joutaisi roskiin vieläkin.

Päivän videoksi MIB, koska sanoin taannoin Tonille, että siinä on leffa, josta varmasti tykkäisit - ja heti seuraavana päivänä näin mainoksen, että ko. leffa tuleekin töllöstä vapunaattona . (Plus että Will Smith in HOT...)

Kevät ei nyt osaa päättää, tulisiko vain vieraisille vai jäisikö ihan asumaan. Enimmäkseen se taitaa tönöttää jalka ovensuussa ja miettii lähtöä takaisin etelämpään, siihen malliin heittää lunta ja räntä harva se päivä tuo ilmojen haltija. Eilen oli ihanan keväistä; linnut lauloivat ja haravat suihkivat, ja minä keräsin pihasta kolme biokassillista koiranpaskaa. Siellä täällä krookuksetkin nostelivat pikkuisia violetteja, keltaisia ja valkoisia lakkejaan, mutta tänään - ääh, räntää ja lotinaa.

Prahasta palattuani olen ollut jotenkin aivan voimaton ja saamaton. En masentunut, mutta... töytäilen seiniin, enkä löydä mistään ovea tai edes ikkunaa huoneessa, jossa oikeastaan on kaikki, mitä haluan, mutta jossa en kuitenkaan tahtoisi viettää koko loppuikääni. Ärsyttää suunnattomasti oma elämäntilanne, johon en löydä ratkaisua enkä jaksa edes etsiä sitä. Jotenkin sitä vain odottaa, että mystisesti kaikki ratkeaa itsestään, vaikka samalla tiedän, että ei tietenkään ratkea. Oma saamattomuuskin väsyttää, enkä sitten jaksa sitäkään vähää enää yhtään mitään. Puuh puuh. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta jotenkin sitä viimeistä ratkaisua venyttää ja venyttää. Ja ei, en tarkoita avioeroa, pölhöt. Meltsu on jees. Tosi jees, kiitos yhteisen matkamme ja sen jälkeisten asioiden . Ehkä lääkitys on auttanut, ehkä hän on itse päättänyt ryhdistäytyä - joka tapauksessa hän on nyt henkisesti ja fyysisestikin enemmän hereillä kuin pitkiin aikoihin. Mikä ihana autuus tulla kotiin illalla Tonia kyytimästä / Kidiä lenkittämästä, kun kotona hohtaa keittiö puhtauttaan ja kaikki tiskit on taiottu näkymättömiin.

Mutta mutta. Työ ja toimeentulo. Jostain syystä Kelan toiminta tökkii nyt pahasti, eikä Meltsun jatkohakemusta saada käsittelyyn millään. Viimeksi rahaa on maksettu 16.3 ja kun ottaa huomioon, että Meltsun sairaspäiväraha on juuri nyt AINOA tulomme, ei ihan hirveästi naurata. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ihan uusi hakemus, mutta ei, tämä on vain jatkoa olemassaolevalle hakemukselle; Kelaan on toimitettu vain lääkärintodistus siitä, että sairasloma jatkuu. Kelan sivuilla lukee "asiakirja vastaanotettu 26.3", enkä jaksa ymmärtää, miksei sitä asiakirjaa ole voitu lukea ja käsitellä samantien. Meltsu soittikin jo Kelaan ja siellä sanottiin käsittelyn kestävän neljä viikkoa. NELJÄ?! Minä puolestani sain viikko sitten palkkani, joka toki oli tyhjää parempi, mutta olisihan se ollut vieläkin parempi, jos veron osuus olisi ollut normaali 21% eikä 41%. Yritin muuttaa veroprosenttiani, mutta ei se onnistunut, enkä ymmärtänyt, mitä verovirkailija selitti. Kai on niin, että niin kauan kuin olen yrittäjä, en kelpaa työttömäksi ja satunnaisista töistäni menee vero lisäprosentin mukaan. Ihan hirmuisen kauan en tätä tilannetta enää jaksaisi. Haluan töitä ja haluan tehdä töitä, mutta että maksan melkein puolet veroa... Ja sitten vielä se, että en kuulu minkään tuen piiriin. Pitäisikö mennä sossuun? Luultavasti sieltäkin sanottaisiin vain jotain, etten ole oikeutettu mihinkään tukeen, koska tienasin viime vuonna niin ja niin paljon.

Sltikään en jaksa varsinaisesti masentua. Kummallista. Pikemminkin päinvastoin: huomaan iloitsevani ihan pienistäkin asioista ja nauttivani elämästäni. Huomaan arvostavani asioita, joita ei rahalla saa. Kuten esimerkiksi Kidin kävelyttäminen kuntakeskuksessa. Tällä viikolla olemme tehneet siellä peräti kaksi puolentoista tunnin lenkkiä, kun olen vienyt Tonin partioon sekä näytelmäkerhoon. Minua huvittaa se, kuinka ylpeänä talutan corgiani, ja kuinka nautin siitä, kun ihmiset pysäyttävät ja kyselevät Kidistä. Eräskin viehättävä pappa käytti Kidiä selvästi tekosyynä alkaa kysellä minusta... että asunko mahdollisesti tässä jossain lähellä. No, en asu, sori .  Ja kyllähän minä olenkin ylpeä Kidistä, koska uskon yhä vahvemmin, että Kidi on nyt SE koira, jota olen koko elämäni odottanut tulevaksi elämääni. Aiemmin aina sanoin, että olen enemmän kissa- kuin koiraihminen, mutta nyt en enää ole kovinkaan varma tuosta asiasta. Kidi on elämäni valo, omalla koiramaisella tavallaan. Ei se tietenkään ylitä siinä asiassa Tonia tai ei muutoinkaan ole "arvokkaampi" kuin ihmiset elämässäni, mutta noin niinkuin koirana... Olenkohan antanut sille lapsen paikan elämässäni nyt, kun Toni on teini-ikäinen eikä tarvitse äidin hoivaa samalla tavoin kuin ennen? Ei, en usko. Minulla on jopa Kidille rajat ja olen pyrkinyt kouluttamaan sen pois pahoista tavoistaan, jopa voimakeinoin ts. olen ottanut käyttöön suihkepullon. Eipä muuten tarvinnut kuin kerran suihkauttaa vettä koiran naamalle ja se tehosi paremmin kuin mitkään sanat siihen asti: Kidi ei enää roiku Mindin poskivilloissa kiinni edes innostuessaan. Jos yrittää, niin riittää, kun otan suihkepullon käteeni. Mutta siis. Suloinen, ihana, persoonallinen pötköni kera luonnontöpön ja hienon sukutaulun.

Corgista puheenollen, Wikin hautakin oli paljastunut lumen alta, ja eilen nypin lehdet pois kivien päältä ja suorin hautaa muutenkin. Tänään tarkoitukseni oli haravoida ympäristö siistimmäksi, mutta menen minä tuonne sateeseen mitään tekemään - NOT. Mutta ostan tänään valkoisen kanervan tilalle mininarsissin.

Olen elänyt Ystäväni muutoksissa mukana viimeiset pari viikkoa, ja se, että olen pystynyt auttamaan häntä niissä olemalla läsnä ja kuuntelijana, on tehnyt minut paitsi iloiseksi niin myös miettiväiseksi. Ihan hirmuisest mietittävää ihmisistä ja ihmissuhteista ja siitä, miten kummallista elämä voikaan olla. Minua on mietityttänyt meidän kahden suhde ja ystävyys, joka alkoi kohta 27 vuotta sitten (herrajjumala me ollaan ikäloppuja?!) ja on kestänyt kaikenlaiset muutokset. On mennyt aikoja ilman yhteydenpitoa ja kun sitten taas päädymme yhteen, on kuin olisimme viimeksi eilen tavanneet.

Minusta tuntuu, että rakastan häntä. Sillä tavalla, jolla rakastetaan toista ihmistä ilman fyysistä vetovoimaa ts. en halua hypätä hänen kanssaan vällyjen väliin, enkä tunne sitä värinää, mitä olen tuntenut myös naisia kohtaan, vaan rakastan häntä hellällä ja arvostavalla tavalla. Kunnioitan häntä ja minusta tuntuu, että hän ainoana saa minut aidoimmillani ja rehellisimmilläni. Koska en halua häneltä mitään, eikä hän minulta, on helppo olla hänen kanssa aito ja rehellinen. Maailmassa on hirmuisesti kaikkea, mitä tahtoisin kokea nimenomaan hänen kanssaan. Vaikkapa lähteä pyhiinvaellusretkelle Santiago de Compostelaan. Siitäkin huolimatta, että hän taitaa olla varsin ateisti ja ei meistä kumpikaan jaksaisi kulkea mihinkään . Mutta ajatuksena.

Olen taas laitellut työhakemuksia sinne ja tänne. Yhteen sain vastauksen, etten tullut valituksi ja olin iloinen, että vaivautuivat ilmoittamaan asiasta. Sain hyvän kuvan ko. yrityksestä, koska on ollut niitäkin, jotka eivät vaivaudu ilmoittamaan mitään. Eilen olin saanut vastauksen yhteen hakemukseeni; hakemuksia oli tullut paljon ja niistä oli valittu kymmenkunta jatkoon. Minun hakemuksen oli näiden kymmenen joukossa ja nyt minulta haluttiin hieman lisätietoja, joiden perusteella sitten 4-5 hakijaa pääsee henkilökohtaiseen haastatteluun. Oijoi. Pidän tietysti peukut ja varpaat pystyssä (ja olen rekrytoinut kaikki ystävätkin niin tekemään!), että pääsisin tässä kisassa jatkoon. Kuka tahansa työnantaja tulee rakastumaan minuun jos pääsee kanssani naamakkain! Eikä tämä ole vitsi; olen saanut niin paljon palautetta itsestäni viime aikoina, että olen oikeasti alkanut itsekin uskoa omaan positiivisuuteeni ja peräänantamattomuuteeni. Positiivinen elämänasenteeni on vahvuuteni ja se taas näkyy hymyssäni. En ollut aiemmin tullut itse ajatelleeksi, että hymyilen paljon, mutta niin kuulemma teen.

Minä en suuremmin pidä ihmisistä ja viihdyn parhaiten yksin tai perheen kera, mutta viime aikoina olen alkanut viehättyä nimenomaan ihmisistä. Kaikesta maallisesta paskasta huolimatta minulla on hyvä olo itseni kanssa ja tahdon tuoda sitä julki muillekin. Vaikka välillä vähän väsyttääkin ja tekee mieli vain lillua nesteessä.

Ooh, lopuksi vielä Johanna Tukiaisen kuolemattomia ajatuksia hänen Seiskan blogistaan. Tällaista ajatuksen lentoa on monen vaikea ylittää kaikessa neroudessaan:

Otimme taas Julian kanssa lempilaivamme, tasokkaan ja tunnelmallisen laivan. Pravuurimme on aina mennä katsomaan siellä Show, jossa teema aina vaihtelee. Tanssijat ovat erittäin ammattitaitoisia ja showt ovat vaikuttavia! Eilen teemana oli Espanja, flamingotanssit ja itämaisuus.

Otimme laivan? Pravuurimme? Pravuurimme on mennä katsomaan showta? Flamingotanssit? Anna mun kaikki kestää... .

Viime syksystä asti elämän virta on vienyt muassaan sellaista vauhtia, että toisina päivinä ei jaksa kuin töllistellä ihmeissään kun rannat ohi vilisevät. Niin paljon on tapahtunut elämässäni sekä minulle että läheisilleni, myös asioita, jotka eivät varsinaisesti, suoraan, vaikuta minuun mitenkään, mutta ovat kuitenkin osa myös minun elämääni. Mielestäni elämääni ovat myös ihmiset, jotka ovat lähelläni tavalla tai toisella.

Jäin yöllä miettimään, voiko ihmisen rakastaa hengiltä hiljaa tukahduttamalla. Sillä, että rakastaa niin paljon, että haluaa toiselle vain tämän parasta - unohtaen, ettei toinen välttämättä halua juuri sitä, mikä olisi hänelle "parasta". Unohtaen, tai kieltäen toisen itsemääräämisoikeuden ja samalla lytäten toisen ihmisyyttä. Onko se rakkautta, jos sitä pitää paeta? Vai pelkkää halua omistaa? Molempia?

Onneksi on paikkoja, joihin paeta - ja monia ulospääsyjä. Liian usein nähdään tilanteessa vain yksi ulospääsy ja ratkaisu, joka on liian lopullinen.

Kolmantena tömäyksenä kuulin eilen, että edesmenneen anoppini leskikin oli potkaissut tyhjää. Kuolinilmoitus oli ollut toissasunnuntain lehdessä, mutta enhän minä sitä enää torstaina lukenut, vanhaa lehteä. Meni sitten ihan ohi kunnes eilen tuttava mainitsi asiasta, ja etsin lehden paperinkeräyskasasta tarkistaakseni asian omin silmin. Kyllä vain, hän on nyt taivaallisessa ryyppyköörissä, 71-vuotiaana.

Mutta iloisia asioita; Meltsu saa toukokuussa sen kaipaamansa kuulokojeen .